Rohkeus-blogi | 30.03.2017

Kaikkien nationalististen konstruktioiden tavoin myös suomalaisuuteen liittyy sokeat pisteensä ja arkipäiväistyneet itsestäänselvyytensä, kirjoittaa Vuoden Tiedekynä Miika Tervonen Rohkeus-blogissa.
Kuva: Aleksi Poutanen

Käsittelin artikkelissani Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta yhtä tällaista ”itsestäänselvyyttä”: ajatusta suomalaisista kulttuurisesti (tai peräti rodullisesti) poikkeuksellisen yhtenäisenä kansana. Yhden kulttuurin Suomen voidaan väittää olevan keskeinen kansalliseen itseymmärrykseen liittyvä myytti, joka näkyy julkisissa keskusteluissa, päätöksenteossa, ja siinä millaiseksi kuvittelemme itsemme ja yhteiskuntamme.

Ajatus kulttuurisesta homogeenisyydestä on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen. Se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta. Se sulkee suomalaisuuden ulkopuolelle ihmisiä joista monet ovat olleet täällä sukupolvien, vuosisatojen tai tuhansien ajan.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena on korkea aika kohdata tämä myytti ja päästä siitä eroon.

Olen etnisten suhteiden ja muuttoliikkeiden tutkijana argumentoinut monien muiden tavoin että Suomi ei ole koskaan ollut se ”yhden kielen ja yhden mielen” maa, joksi se säännöllisesti kuvitellaan. Tai kuten Koko Hubara ilmaisee asian Ruskeat Tytöt -kirjassaan puhuessaan rodullistetuista suomalaisista: ”me olemme olleet täällä aina”.

Suomella on katkeamaton etnisen, kielellisen ja uskonnollisen diversiteetin ja muuttoliikkeiden historiansa. Tutkimuksen näkökulmasta tämä tarina on hyvin tunnettu. Suomalainen talous ja kaupungit olivat alusta saakka kansainvälisiä, ja nousivat 1800-luvulla skottilaisin, saksalaisin, sveitsiläisin, ruotsalaisin ja venäläisin pääomin ja tietotaidoin. 1870-luvulla harvempi kuin joka kolmas helsinkiläinen puhui äidinkielenään suomea.

Maaseutukaan ei ollut mikään eristynyt Impivaara. Rannikolla puhuttiin ruotsia, itärajalla karjalan ja inkerin murteita ja pohjoisessa saamea ja meänkieltä. Tavaroita ja palveluita tarjosivat talosta taloon kiertävät romanit, ”laukkuryssät”, italialaiset posetiivarit ja tataarikauppiaat. Viimeksi mainittujen perustettua uskonnollisen yhdyskunnan vuonna 1925 Suomi oli ensimmäisiä maita Euroopassa, jossa oli valtion tunnustama islaminuskoisten seurakunta. (Juutalaisvähemmistöllä oli ollut synagogansa jo 1870-luvulta saakka.)

Edes suomen kielen eri variaatioita puhuneet eivät olleet yhdestä puusta veistettyjä. Itä- ja länsisuomalaiset eroavat jyrkästi toisistaan geneettisesti ja historiallisesti, ja mitä pidemmälle ajassa taaksepäin mennään, sitä enemmän kuva sirpaloituu. Mitään alkukotia on Euraasiaan leviävästä geenikartastostamme turha etsiä. Ihmisten jatkuvasta liikkumisesta kertovat myös 1600-luvulta eteenpäin yleistyneet sukunimet: niiden tavallisten Virtasten ja Mäkelöiden rinnalla olivat yhtä tavalliset Virolaiset, Venäläiset, Ruotsalaiset, Tanskaset, Lappalaiset ja monet muut.

Lähdin artikkelissani siitä, että myytti yhden kulttuurin Suomesta ei tullut tyhjästä, vaan sillä on poliittinen historiansa. 1800-luvun loppupuolella kansallisvaltiota rakennettiin Suomessa monien muiden maiden tavoin yksinkertaistusten ja vastakkainasetteluiden kautta. Ajatus yhtenäisestä kansasta muodostui tärkeäksi osaksi fennomaanien ideologiaa – huolimatta siitä, että ensimmäisen polven fennomaanit olivat itse järjestäen ruotsinkielisiä.

Sortovuosien ja venäläistämisyritysten paineessa yhtenäiskulttuurin ajatukseen huonosti sopineet alettiin nähdä uudella tavalla ongelmallisina. Senaatissa kiisteltiin ”kielikysymyksestä,”, ”mustalaiskysymyksestä” ja ”juutalaiskysymyksestä”. Pyrkimykset vähentää monimuotoisuutta näkyivät esimerkiksi romanien ja saamelaisten assimilaatio-yrityksissä, sukunimien suomalaistamisaalloissa ja venäläisten ja juutalaisten karkotuksissa.

Kun eliitti ja sivistyneistö ”keksivät” Suomen kansan rakenteilla olevan valtion legitimoijaksi, menneisyydestä ja alkuperästä tuli intensiivisen huomion kohde. Olin tästä näkökulmasta kiinnostunut omasta ammattikunnastani eli historiantutkijoista. Tutkin, miten suomalaisuutta konstruoitiin arvovaltaisissa historian yleisesityksissä 1800-luvun lopulta 1900-luvulle.

Seurasi yllättävä havainto: useimmat Suomen historiasta kirjoittaneet eivät käsitelleet juuri lainkaan kysymystä siitä, keitä suomalaiset oikeastaan ovat. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Finlands historiasta (1874) eteenpäin tutkija toisensa jälkeen kirjoitti Suomen historiaa itsestään selvänä kansallisena jatkumona, vuosisataisesta Ruotsin ja Venäjän valtakuntiin kytkeytymisestä huolimatta.

Kansa ja sen yhtenäisyys olivatkin rivien väleissä – tai ehkä pikemminkin muinaisilta näyttävin leijonapaasin kirjailluissa kansilehdissä. Viitekehyksen kautta luotiin vaikutelma Suomen historiasta yksikössä, etnis-kielellisesti rajatun kansan kasvukertomuksena, johon monimuotoisuus ei kuulunut. Tämä siitä huolimatta, että yleisesitysten kieli oli pitkään ruotsi, ja että niissä toimijoiksi nostetut suurmiehet edustivat usein lähinnä ruotsalaista tai venäläistä esivaltaa.

Törmäsin siis ulossulkevan ”kansallisen katseen” käsitteelliseen joustavuuteen. Sama päti rotuajatteluun. Sijoittuminen kansainvälisissä teorioissa idän ja lännen väliselle rajavyöhykkeelle rajoitti varsinaisten rotuteorioiden suosiota Suomessa. Mutta vaikka rodun sijaan puhuttiin heimosta tai kansasta, suomalaisuus näyttäytyi sotien välisenä aikana yhä vahvemmin kantajiensa syntyperäisenä ominaisuutena, biologian ja kulttuurin muodostamana orgaanisena kokonaisuutena.

Lopulta useimpien historiantutkijoiden suomalaisuus-käsitykset olivat osa ”tavallista” ekseptionalismia, eli kaikkialla nationalismiin liittyvää oman kansakunnan poikkeuksellistamista. Tähän liittyi erottamattomasti essentialismi, taipumus kuvitella ihmisryhmät selvärajaisina kokonaisuuksina, huolimatta todellisen elämän sotkuisuudesta, muutoksista ja rajanylityksistä. Mukaan tuli vähitellen yhä selvemmin myös kolmas ismi, rasismi, joka biologisoi eronteot ja jakoi ihmiset rodulliseen ja kulttuuriseen arvoasteikkoon.

Kaikki nämä piirteet ovat edelleen nähtävissä suomalaisuuteen liittyvissä keskusteluissamme, rivien väleissä ja usein myös suoraan riveillä. Se, että kuvittelemme Suomen yhä refleksinomaisesti yhden kansan, kulttuurin ja kielen maaksi, on kuitenkin ongelma.

Homogeeninen ”suomalainen Suomi” ei ole todenmukainen kuvaus yhteiskunnastamme, eikä ole sitä koskaan ollutkaan. Globaalin maahanmuuton myötä ajatus yhtenäiskulttuurista on yhä enemmän ristiriidassa todellisuuden kanssa, ja tuottaa siksi myös yhä enemmän ongelmia. Niistä kärsivät ilmeisimmällä tasolla ne, jotka eivät mahdu valkoisuuteen ja suomen kieleen sidottuun suomalaisuuden muottiin. Mutta ongelma koskee lopulta meitä kaikkia, jos haluamme ymmärtää yhteiskuntaamme ja itseämme, ja rakentaa aidosti tasa-arvoista Suomea. On siis aika siirtyä avoimempaan ja realistisempaan kuvaan suomalaisuudesta.

Kirjoittaja

Miika Tervonen

Miika Tervonen on Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella työskentelevä historiantutkija ja yhteiskuntatieteilijä. Hän on Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti, joka on tutkimuksissaan kiinnostunut erityisesti etnisistä suhteista, muuttoliikkeistä ja niiden kontrolloinnista sekä nationalismista.

Kuva: Aleksi Poutanen

Kommentit

  • juuso juntunen says:

    Kiitos ja hurraa !

  • riitta patokoski says:

    Kiitos tästä tiivistä sisällöstä
    Tämä on mukava jakaa ja toivoa.että ihmiset lukevat ja kiinnostuvat asiasta.

  • Nina Lindfors says:

    Kiitos tästä, tämä oli tärkeää tietoa tässä vaiheessa kun suomi on jakautumassa kahtia. Tämä artikkeli antoi toivoa siitä että meillä on mahdollisuus ymmärtää suomalaisuutta, ei etnisyyden vaan kulttuurin kautta.

  • Suvi Kivelä says:

    Mainio kirjoitus ja niin totta! Kiitos! Juuri tämän myytin murtamista Suomi tarvitsee tänä juhlavuotenaan!

  • Anita Viherpuro says:

    Sukututkimus toisen vanhempani puolelta on jäljitetty 1680- luvulle saakka. Mahtuu aika monta sukupolvea vaikka 1960- lukuun mennessä, jolloin minä synnyin. Kuitenkin koko 50- vuotisen taipaleeni aikana olen saanut kuulla halveksuntaa, hylkimistä, ulos sulkemista ja nimittelyä. Äidinkieleni on ruotsi, siinä syy.

  • Riitta Salokas says:

    Vallankin Viipuri oli hyvin kansainvälinen kaupunki.Todennäköisesti silloisen Suomen kansainvälisin.

  • Esa Kärkkäinen says:

    Se että Suomi on ottanut vaikutuksia muiden maiden tieteestä ja tavoista ei tarkoita ettei tällä maalla olisi yhtenäistä kulttuuria. Rasismi ei liity tähän millään tavalla. Me olemme tässä maailmassa yhdessä erilaisia. Olkaamme erilaisia ja muistakaa juuremme. Minä olen savolainen, suomalainen, eurooppalainen tässä järjestyksessä. En ole globaali maailmankansalainen.

  • Kari Jyrkinen says:

    Mainio lyhyt teksti. Onnistuisiko lähestymistavan laajentaminen myös politiikan puolelle? Etenkin näin (menetetyn) itsenäisyyden muistovuonna.

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *