Rohkeus-blogi | 16.03.2017

Stina Aletta Aikio puhui 9.3.2017 Alkuperäiskansat, luonto ja tulevaisuus -tilaisuudessa saamelaisten luontosuhteesta.

Kerran saamelainen mies sanoi minulle, että hän näki siitä, miten kävelin, etten ollut elänyt koko elämääni saamelaisalueella. Sanoi, että tahtini oli aivan liian nopea. Kun muutin takaisin kotiin asuakseni vaarini kanssa Utsjoella, missä olin asunut elämäni ensimmäiset vuodet, aloin ymmärtää mitä mies tarkoitti. Elämäntahti on erilainen. Kalastaessasi sinun täytyy kärsivällisesti odottaa, että lohi tulee luoksesi, mennessäsi syöttämään poroja odottaa, että porot saapuvat, toisinaan mennä etsimään niitä. Sää ei aina suosi, joskus täytyy odottaa, että huono ilma menee ohi, toisinaan, että päivänvalo saapuu. Elät toisenlaisessa rytmissä.

Kaupunkien rytmi on teollisen maailman rytmiä, kaikki hakkaa koneiden tahtiin, väsymättä tuottaen, loputtomasti harppoen eteenpäin. Se on rytmi, johon kehoni oli mukautunut niiden vuosien aikana, jolloin asuin kaupungissa, askeleeni mukaillen tehdaskoneen jyskytystä.

Ympäristö muokkaa identiteettimme, luo tahtimme.

Aikoinaan saamelainen elämä oli täysin kietoutunut yhteen ympäröivän luonnon kanssa, kulttuuriset ja elämäntavat oli sidottu luontoon, kunnes toisenlaisen maailman rytmi levisi Saamenmaalle. Modernisaation, kolonisaation ja assimilaation seurauksena, elämäntavat muuttuivat, ja sen seurauksena me muutuimme.

Jotakin täytyy ymmärtää muutoksesta. Me emme valinneet muutosta, sen valitsi läntinen maailma, ja ne jotka kykenevät tekemään muutoksen, ovat valmiimpia sopeutumaan muutokseen. Ne, jotka eivät ole valinneet muutosta, eivät ole kasvaneet muutokseen, kamppailevat selviytyäkseen ja vastatakseen muuttuneen maailman tarpeisiin. Selvitäkseen kapitalistisessa, teollisessa maailmassa ei ollut mahdollista enää elää vain perinteisistä elinkeinoista. Kaikki meistä eivät enää voineet elää perinteisistä elinkeinoista ja elinkeinot muuttuivat. Nyt meillä on moottorikelkat ja mönkijät, joista meitä niin kovin kritisoidaan. Nyt väitellään siitä, kestävätkö tunturit sitä määrää poroja, joita meillä on, tai tappaako perinteinen kalastusmuoto, kulkuttaminen, kaikki Tenon lohet.

Koska meidät nähdään luonnonsuojelijoina, meille laitetaan myös enemmän painetta kantaa vastuu, ja meitä vaaditaan pysyttelemään perinteisissä tavoissa. Muuttuvan maailman paineessa meitä revitään kahteen suuntaan. Pitämään perinteinen ja mukautumaan muutokseen. Joiltakin osin integroituminen länsimaiseen kulttuuriin on ollut väistämätöntä.

Me työskentelemme moderneissa ammateissa, kulutamme erilaisia tuotteita. Tämä muuttaa käsitystämme ympäristöstä sekä suhteesta, joka meillä on luonnon kanssa toimintamme kautta. Paikallisesti eläessä on mahdollista seurata ja ymmärtää, miten vaikutamme ympäristöömme kulutuksellamme. Kun kulutamme maailmanlaajuisesti, suhde kuluttamisen ja tuottamisen välillä muuttuu monimutkaisemmaksi. Kun astuimme paikallisesta maailmasta maailmanlaajuiseen, astuimme myös toisenlaiseen vastuuverkostoon. Ennen kannoimme vastuumme ympäröivälle luonnolle, joka takasi meille elämän, nyt meillä on maailmanlaajuinen vastuu. Miten kannamme tuon vastuun, onko se mahdollista?

Materiaalisessa todellisuudessamme on ulottuvuuksia, joita meidän on vaikea ymmärtää. Voidaksemme tehdä eettisiä ja ekologisia kulutusvalintoja, meidän tulisi olla kykeneviä seuraamaan, mistä käytetyt materiaalit ovat tulleet, ja miten ne on tuotettu. Mutta kuluttajina meille harvoin annetaan sellaista tietoa. Elämme maailmassa, jossa tuotannon vaikutukset ovat massiivisia ja murskaavia, kuitenkin vastuut usein unohtuvat tai ne sysätään yhdeltä toimijalta toiselle.

Joudumme vaikeiden kysymysten eteen myös silloin, kun meillä on keskenään erilaiset mielipiteet ja näkemykset luonnon suojelemisesta. Taiteilija Marja Helander puhui siitä, miten kulutuksemme vaikuttaa tarpeeseen avata uusia kaivoksia, Ozas-ryhmä kritisoi liiallista korujen käyttöä gáktin (lapintakin) kanssa. Kysymys siitä, pitäisikö pyhälle Sulaojan lähteelle rakentaa pullottamo, jakaa meitä. Pidetäänkö meitä vastuullisina olemaan yhtä mieltä, tuomaan ilmi vain yksi mielipide? Elämme yksilökeskeisessä maailmassa, ja teemme yksilöllisiä kulutusratkaisuja, onko meidän mahdollista muodostaa kollektiivinen luontosuhde?

Mihin saakka meillä on vastuu muodostaa yhtenäinen linja, jotta ulkopuoliset uskovat, että meillä on vilpitön halu suojella luontoa? Ja kuinka neuvottelemme heidän kanssaan, jotka toivovat muutosta?

Vaikka keskustelu siitä, kuinka paljon koruja käytämme gáktin kanssa, on hyvä tapa tarkastella omaa kulttuuriamme ja tapaamme kuluttaa, ajattelen, että olennaisempaa on tarkastella sitä, miten kulutamme muita tuotteita. Meidän kulttuurimme selviytymisen kannalta on tärkeää, että meillä on poronhoitoa, mutta pitääkö meidän syödä ylituotettua brasilialaista pihvikarjaa? Ja meidän kulttuuriseen selviytymiseen tarvitsemme kalastusvetemme ja oikeutemme, mutta tarvitseeko meidän syödä lähes sukupuuttoon pyydettyä tonnikalaa? Duodji – saamelaiset käsityöt ja gáktit ovat olennainen osa kulttuuriamme ja identiteettiämme, mutta tarvitseeko meidän ostaa viimeisimpiä design-kuppeja ja vaatteita, jotka on saatettu tuottaa lapsityövoimalla ja materiaaleilla, jotka on varastettu jonkun toisen mailta?

Meidän tulisi vastustaa teollisia askeleita, kapitalistisia rytmejä, jotka tunkeutuvat kehoihimme. Elää rytmissä, joka on meidän, saamelaisuutemme, ihmisyytemme ydin. Me olemme, siitä huolimatta missä asumme, yhteydessä Saamenmaahan sukulaistemme ja muistojemme kautta, suhde paikallisiin elämäntapoihin ja ympäristöihin elää meissä silloinkin, kun olemme kaukana kotoa. Meidän luontoymmärryksemme ja -suhteemme jatkumisen kannalta meillä täytyy olla mahdollisuus osallistua perinteisiin elinkeinoihin, luontosuhteemme on riippuvainen Saamenmaasta, kietoutunut siihen. Se on paikka, joka muovaa identiteettimme ja jota kannamme sydämessämme, paikka, jolle olemme ensisijaisesti vastuussa teoistamme.

Kirjoittaja

Stina Aletta Aikio

Taiteen maisteri Stina Aletta Aikio työskentelee taiteilijana ”Viidon Sieiddit” – Saamelaisen luontosuhteen uudet mittasuhteet -hankkeessa. Hanke sai rahoituksen Koneen Säätiön vuoden 2016 apurahahaussa.

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *