Rohkeus-blogi | 04.05.2017

Kuva: Aleksi Poutanen

Kehitämme ympäristöämme. Toivomme panostuksia yhteiskuntaa paremmin palvelevan infrastruktuurin rakentamiseen ja iloitsemme jättimäisistä investoinneista uusiin biotuotetehtaisiin. Pian jokaisessa metsätuppaassa monitoimikoneet rouskuttavat hitaasti kasvavaa metsäämme täyttääkseen entistä suuremmat sellukattilat, joiden suoltamasta massasta saadaan oivaa, pitkäkuituista ja siksi kestävää vessapaperia, joka pitää sormet puhtaana. Hyvä uutinen ei ole uutinen, sanotaan, mutta parisen vuotta sitten suomalainen valtamedia pyrki positiiviseen uutisointiin: Kiinalaiset opettelevat vessapaperin käyttöä – tällä alalla pyyhkii hyvin Suomessa. Kerrassaan loistavaa, että pian koko maailma pyyhkii pyrstöään Suomen metsillä.

Tehtaiden, tekoaltaiden, kaivosten, satamien, valtateiden, lentokenttien, junaratojen, urheilukenttien, kuplahallien, hiihtoputkien, laskettelurinteiden, kauppakeskusten, kaupunkien ja jopa omakotitalon ja kesämökin rakentamisella ihmisen tarpeisiin on kouriintuntuvia haitallisia vaikutuksia muiden lajien elinympäristön tilaan. Vaikutukset on helppo nähdä. Puun korjuu, murskeen louhinta, turpeen nosto, pellon raivaus ja moni muu luonnonvarojen hyödyntämisen muoto niin ikään heikentävät muiden lajien elinolosuhteita. Ympäristön tilaa huomattavasti huonontavat ja luontoarvoja kokonaankin tuhoavat toimet nähdään myönteisenä kehityksenä.

Muiden lajien tapaan myös ihminen on lopulta täysin riippuvainen toimivien ekosysteemien ja etenkin niiden elollisen osan tuottamista ekosysteemipalveluista. Kansainvälisesti keskustellaan parhaillaan poliittisista mahdollisuuksista sopia, ettei ihmiskunnan toiminta enää heikentäisi ympäristön tilaa. Tästä tavoitteesta huolimatta niin Suomen kuin muidenkin länsimaiden BKT on edelleen erittäin vahvasti kytkeytynyt luonnonvarojen hyödyntämiseen. Tämä tosiasia on haaste kokonaisheikentymättömyyden tavoittelulle ja vaikeuttaa poliittista päätöksentekoa asiasta.

Yksi keino tavoitteeseen pääsemiseksi on ekologinen kompensaatio. Tällä tarkoitetaan yhtäällä heikennettyjen tai tuhottujen luontoarvojen kompensointia tai hyvittämistä toisaalla elinympäristöjen tilaa edistämällä ja luontoarvoja lisäämällä. Ekologisia kompensaatioita on kritisoitu, koska niiden uskotaan johtavan moraaliseen rappeutumiseen ja lupaan tuhota luontoa: voin huoletta ja hyvillä mielin kaataa puut, raivata kannot ja kanervikot ja rakentaa tämän metsätuppaan päälle lapsille maailman suurimman pomppulinnan, perheitä houkuttelevan roskaruokaravintolan ja tietenkin tarvittavat parkkipaikat ja kulkuväylät, kunhan hieman investoin myös lähimetsätuppaan tilan edistämiseen. Mutta onko kritiikki aiheellinen, kun pomppulinnan, roskaruokaravintolan ja parkkipaikan kulkuväylineen saa tuon tavanomaisen metsätuppaan päälle rakentaa joka tapauksessa – siis myös ilman, että samalla investoi menetettyjen luontoarvojen hyvityksiin toisaalla? Eikö luonnon kannalta edes vähäinen hyvitys ole parempi kuin ei hyvitystä laisinkaan?

Ihmisen ja luonnon suhde saa kulttuurissamme monenlaisia ilmentymiä, ja sillä miten luonnosta puhumme on myös ainakin epäsuoraa vaikutusta siihen, miten luontoa kohtelemme. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat Suomessakin tutkineet tätä suhdetta monelta kannalta: muun muassa ympäristöhistorian, ekomusikologian, ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen ja ekolingvistiikan tutkijat ovat jäljittäneet erilaisia luontosuhdettamme määrittäviä kulttuurisia malleja. Erilaisten ekokriitikoiden tutkimuskysymyksenä on muun muassa, millä eri tavoin suomalainen luonto näkyy ja kuuluu kulttuurissamme, esimerkiksi taiteessa.

Entä luonnontieteilijät, ovatko he tietoisia omista kulttuurisista oletuksistaan vai ohjaavatko ne vain piilevästi heidän tapaansa kirjoittaa luonnosta? Myöskään luonnontutkijan ja hänen tekstiensä suhde kuvattavaan ilmiöön, luontoon tai ympäristöön, ei nimittäin ole suora tai mitenkään itsestään selvä, vaan kulttuuristen mallien läpäisemä. Tätä suhdetta voi purkaa juuri tekstejä analysoimalla; on osoitettu esimerkiksi, että luonnontieteellisissäkin teksteissä käytetään usein erilaisia metaforia luonnosta puhuttaessa.

Ekologinen kompensaatio on jo käsitteenä mielenkiintoinen, ja sen kulttuurisia ulottuvuuksia on hyödyllistä avata. Millaisena miellämme luonnon, jos ajattelemme, että sen tuhoamista voi kompensoida? Millainen ylipäätään on se luonnontutkijan luonto, jota on tarkoitus kompensoida? Onko luonnolla jonkinlainen romanttinen, mutta kenties kompensoitavissa oleva itseisarvo? Onko kesytetty talousmetsä tai puutarha luonnontutkijalle yhtä lailla luontoa kuin villi erämaa? Mikä on luonnon vastakohta: ihminen vai keinotekoinen (vai jokin muu)? Ja jos luonto on keinotekoisen vastakohta, kuuluuko kompensaatio kuitenkin keinotekoiseen, joten mitä tekemistä kompensaatiolla enää luonnon kanssa onkaan? Jos ihminen toisin sanoen onkin osa luontoa eikä sitä hallitseva, alistava tai suojeleva erityisolio, olisiko sittenkin vain ajateltava, että tässä yksi luontokappale suorittaa omaa osuuttaan ympäristöään muuttaen, eikä siitä sen enempää tarvitse välittää tai sitä kompensoida.

 

****

Tämän kirjoituksen taustalla on Koneen Säätiön perimmäinen tavoite parantaa maailmaa. Yhtenä keinona tavoitteen toteuttamiseksi Koneen Säätiö edistää ihmisten kohtaamista järjestämällä tapaamisia eri alojen ihmisten välillä ja tukemalla stipendiaattien matkustamista tapaamisiin. Itse järjestämissään tapaamisissa Koneen Säätiö pitää arvossa huomaavaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Koneen Säätiön arvo on myös olla vastuullinen ympäristöstään.

Koneen Säätiön hienot tavoitteet ja tavat lisäävät epäsuorasti ympäristön kuormitusta: kohdatakseen apurahan saajien on matkustettava, ja vaikka Koneen Säätiö painottaakin paikallisuutta, vieraanvaraisuus lisää esimerkiksi viinin kuljettamisen tarvetta. Säätiö pitää huolta ympäristövastuullisuudestaan etsimällä keinoja yhdistää toimet ja tavat, joiden tavoitteena on parantaa maailmaa kompensoimalla vapaaehtoisesti ympäristövaikutuksia. Tähän liittyen Koneen Säätiö järjestää kesäkuussa 2017 tapahtuman Ekologinen kompensaatio – viherpesua vai pesunkestävää vihreyttä, jonka tavoitteena on pohjustaa syksyllä järjestettävää tilaisuuden aihepiiriin liittyvää rahoitushakua.

Kirjoittaja

Janne Kotiaho

Koneen Säätiön hallituksen jäsen
Jyväskylän yliopiston ekologian professori

Ilona Herlin

Koneen Säätiön hallituksen varapuheenjohtaja
suomen kielen dosentti Helsingin yliopistossa





Seuraa




Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *