Rohkeus-blogi | 07.09.2016

Toimittaja ja Ruskeat tytöt -blogin perustaja Koko Hubara ja nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma keskustelevat kulttuurisesta omimisesta. Kuka saa puhua, mistä ja kenestä?

Tuija: Sain Kenian tuliaisiksi puna-kelta-oranssia antilooppikangasta, jonka ripustin työhuonettani piristämään. Ostin Intiasta useammankin salwar kameesin ja yhden sari-kankaan; ensin mainittuja olen käyttänyt sellaisenaan, jälkimmäisestä leikkasin hameen itämaista tanssia varten. Viimeaikaisten kulttuurista omimista käsittelevien kiihkeidenkin keskustelujen myötä olen alkanut miettiä, miten väärin olen toiminut käyttäessäni näitä tietyille kulttuureille ominaisia tuotteita. Olenko syyllistynyt kulttuuriseen varastamiseen ja osallistunut näiden länsimaisessa kulttuuripiirissä marginaalisten kulttuurien hyväksikäyttöön ja sitä kautta oman valta-asemani pönkittämiseen?

Koko: Minäkin olen saanut lahjaksi kauniita asioita eri maista, ja ostanut niitä itsekin. Käytän useinkin koruja, jotka ovat suoria referenssejä afroamerikkalaiseen hiphop-kulttuuriin, ja olen hankkinut lähi-itämaisia koruja, jotka eivät ole suoraan juuri oman kulttuurini tuotteita. Tämä itsessään ei ole mielestäni ongelma, monesti rahat menevät basaareista ostaessa suoraan sinne, minne ne kuuluvat. Ongelma piilee isommissa rakenteissa ja valta-asetelmissa. Jos musta amerikkalainen nainen pitää isoja, paksuja korvarenkaita, häntä saatetaan pitää köyhänä ja kouluttamattomana lähiönaisena ja hänellä voi olla vaikeuksia saada ulkonäkönsä vuoksi töitä. Jos minä pidän samoja koruja (jotka H&M on teettänyt todennäköisesti ruskealla lapsityövoimalla), olen katu-uskottava ja cool, eikä minun tarvitse kantaa samalla historiallista taakkaa tai sortoa. Muoti on hyvä esimerkki kulttuurisesta omimisesta, ja sama mekanismi koskee vaikkapa mustien hiustyylejä ja erilaisten alkuperäiskansojen printtejä. Kuka käärii voitot samalla kun päivittäinen rakenteellinen syrjintä jatkuu.

Tuija: Keskustelu kulttuurisesta omimisesta on kytenyt Suomessa erityisesti antirasististen toimijoiden ja akateemisesti ainakin sukupuolentutkijoiden piirissä jo jonkin aikaa. Se roihahti suuren yleisön tietoisuuteen Laura Lindstedtin Finlandia-palkitusta Oneiron-romaanista käydyn keskustelun myötä.

Minä pidin virkistävänä juuri sitä, että kirjassa ei piehtaroitu suomalaisen valkoisen miehen elämäntuskassa. Päähenkilöinä oli naisia, ja vielä eri puolilta maailmaa! Koko, sinä kuitenkin kirjoitit blogissasi (ja: http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron-ii), että pidit sitä malliesimerkkinä kulttuurisesta omimisesta kaunokirjallisuuden asiayhteydessä.

Koko: Kulttuurinen omiminen on kaikilla kulttuurin kentillä fakta ja iso, tärkeä sosiologinen keskustelu. Sellaiselle keskustelulle ei ole mitään tarvetta, että onko sitä olemassa vaiko ei. Kyllä on, ja sen määrittävät ne ihmiset, jotka kustakin omitusta kulttuurista tulevat, eivät enemmistön edustajat. Minä kysyin kirjoituksessani, että mikä on kulttuurista omimista suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, mistä puuttuu täysin rodullistettujen tekijöiden oma ääni. Näytin omaa taustaani vasten miltä tuntuu lukea valkoisen, täysin kulttuurini ulkopuolelta tulevan kirjailijan fantasiaa siitä mitä on olla juutalainen, syömishäiriötä sairastava nainen – ja miltä tuntuu, kun hän käyttää minun kieltäni oman taiteensa kiinnostavammaksi tekemiseksi tavoilla, jotka eivät ole uskottavia niille, jotka tuntevat kielen mutteivat ole saaneet historiallisesti käyttää sitä vapaasti.

Tuija: Oneironista ja kulttuurisesta lainaamisesta tai varastamisesta on sittemmin kirjoitettu paljon. Keskustelu kiteytyy siihen, kuka saa puhua ja kenestä. Tätä kysymystä on pohdittu akateemisen feminismin piirissä paljon. Standpoint-tietoteoria lähtee ajatuksesta, että tietäjän (yhteiskunnallinen) asema määrittää hänen tuottamansa tiedon laadun – mitä marginalisoidumpi, sitä ”oikeampaa” tietoa hän voi tuottaa. Tämä on toisinaan johtanut päätelmään, että esimerkiksi vain naiset saavat tutkia naisia, lesbot lesboja, mustat mustia.

Vaikka alun perin kyse oli sukupuolittuneiden valta-asemien kyseenalaistamisesta, oletusta on käytetty myös valta-asemien pönkittämiseen. Tutkijat Lene Myong ja Mathias Danbolt puhuvat Tanskassa kohua herättäneestä Henning Bechin ja Mehmet Ümit Necefin teoksesta Er danskerne racister? Indvandrerforskningens problemer [Ovatko tanskalaiset rasisteja? Maahanmuuttotutkimuksen ongelmia], joka tyrmää väitteet tanskalaisten rasismista ja syyttääkin antirasistisia tutkijoita rasistisuudesta.  Väitteitä on toistettu julkisuudessa niitä juurikaan kyseenalaistamatta. Yksi syy saattaa olla, että toinen kirjoittajista on itsekin rodullistettu tanskalainen, jonka oletetaan tämän takia omaavan erityistä kokemustietoa rasismista – tai tässä tapauksessa sen poissaolosta.

Koko: Se, että tekijä on rodullistettu, ei tietenkään takaa yhtään mitään. Itse ajattelen niin päin, että jotta rasismikeskustelussa ja kulttuurisen omimisen tunnustamisessa päästäisiin eteenpäin, meidän on alettava ymmärtää valkoisuus ja valkoinen ylivalta normeina, jotka täytyy purkaa. Meidän on nähtävä, että valkoisuus on samalla tavalla etnisyyttä kuin muutkin, ettei se ole mikään näkymätön asia, jolla ei ole merkitystä sosiaalisissa konstruktioissa. Aivan samalla tavalla kuin tunnustamme käsitteen ”male gaze”, meidän on tunnustettava käsite ”white gaze”.

En itse ole sitä mieltä, että vain nainen voi tehdä naisiin liittyviä asioita, lesbo lesboihin, ja juutalainen juutalaisiin – etenkään taiteessa. Taide on vapautta. Mutta, jokaisen meistä, myös vapaiden taiteen tekijöiden, on pohdittava sitä, mitä implikaatioita juuri meillä tekijöinä on. Mitä tarkoittaa, jos minä olen valkoinen kirjailija ja kirjoitan mustia ja ruskeita hahmoja? Miksi minulla on tarve tehdä niin? Mitä nuo hahmot ja kehot tuottavat minulle, mitä valkoinen hahmo ja keho ei tuota, ja miksi? Mitkä ovat valkoisten taiteilijoiden ja rodullistettujen muusien/kohteiden historialliset suhteet? Miten varmistan, etten toisinna stereotypioita ja rodullistamisen prosesseja, jotka ovat osa tosielämän syrjintää?

Tuija: Oletus omakohtaisen kokemuksellisen suhteen välttämättömyydestä käsiteltävään asiaan on mielestäni ongelmallinen. Ehkä siksi syytös kulttuurisesta omimisesta tuntuu ensireaktiona jopa epäreilulta – ainakin fiktiosta puhuttaessa. Mutta: puhun valkoisen etuoikeutetun naisen näkökulmasta, eli oman valta-asemani suoman kokemusasiantuntijuuden äänellä.

Kokemusasiantuntijuuden vaatimus tai sen suoma oikeutus häiritsee minua ehkä siksi, että itse tutkin muuttoliikettä ja rodullistamista, vaikka en ole rodullistettu maahanmuuttaja. Toisaalta tutkin myös antifeminismiä ja vihapuhetta nimenomaan feministinä.

Koko: Nimenomaan. Sinulla on kulttuurisen omimisen kohdalla etuoikeus valita, että et pidä konseptista. Minulla ei ole samaa etuoikeutta. Sinä voit tutkijana valita, tutkitko muuttoliikettä ja rodullistamista, vai jotakin muuta. Minä elän muuttoliikettä ja rodullistamista ja antifeminismiä ja vihapuhetta joka päivä – ja kirjoitan niistä vielä lisäksi. Kun sinä painat työpaikan oven kiinni, olet vapaa katseista. Kun minä lähden kotoa ulos, olen kohde. Minusta on aika, että myös kaltaiseni osallistuvat tähän keskusteluun – niin kaunokirjallisuuden saralla kuin muilla yhteiskunnan alueilla. Ja kun me osallistumme, olisi myös suotavaa, että meitä uskotaan. Haluaisin myös huomauttaa, ettei kokemusasiantuntijuus sulje pois sitä, etteikö meillä olisi myös muuta osaamista ja teoreettista taustaa hallussamme.

Tuija: Erittäin havainnollinen kuvaus valkoisten etuoikeutetusta asemasta. Jo tämä oman vaihtelevan paikantumiseni aukikirjoittaminen aiemmassa kommentissani osoittaa asioiden monimutkaisuuden. Kulttuurisen omimisen problematiikkakaan ei ehkä ole typistettävissä oikein – väärin -väittelyksi, vaikka sitä käsittelevien juttujen kommenttipalstat internetissä täyttyvätkin yrityksistä, joissa valitetaan, että ”liiallisen poliittisen korrektiuden” myötä sananvapaus on mennyttä, tai ainakaan valkoinen heteromies ei saa sanoa mitään.

Koko: Olen samaa mieltä. Kyse on etuoikeuksien tunnustamisesta ja sen näkemisestä, että sananvapaus ei koske kaikkia silloin, kun yksi puhuu toisten suulla kulttuurin nimissä.

Tuija: Ajattelen itse, että etnisyys tai ihonväri sen paremmin kuin sukupuoli tai luokka eivät yksin määritä ihmisen paikkaa vallan verkostoissa, vaan ne asettelevat ja liikuttelevat meitä. Jokainen on vaihtelevin tavoin rodullistettu, sukupuolitettu toimija, jonka kulloiseenkin positioon vaikuttavat myös esimerkiksi koulutus ja ruumiillinen kyvykkyys.

Koko: Kyllä, kyse on risteymistä, intersektiosta.

Tuija: Tiedostan, että olen monella tavalla etuoikeutettu. Tällaisiin keskusteluihin osallistuminen kuitenkin auttaa tiedostamaan ja tunnistamaan niitä kohtia, joissa sokeudun omille etuoikeuksilleni ja saatan siksi syyllistyä valtani ja privilegioideni väärinkäyttöön. Siksi keskustelu kulttuurisesta omimisesta on tervetullutta ravistelua minulle, keskiluokkaiselle ja keski-ikäiselle valkoiselle akateemiselle naiselle. Keskustelu on onnistunut silloin, kun sen osapuolet avautuvat puolustusasemistaan kuuntelemaan, oppimaan ja avartamaan omaa näkökulmaa, vaikka läpikotaista yhteisymmärrystä ei saavutettaisi.

Koko: Myös minä olen lukemattomin tavoin etuoikeutettu. Länsimaisena, fyysisesti ja henkisesti terveenä, taloudellisesti hyvin toimeen tulevana, vaaleanruskeana, suoratukkaisena, cis-heteronaisena minulla on paljon mahdollisuuksia omia kulttuureita ja käyttää hyväksi toisten kansanryhmien ahdinkoa niin arjessa kuin työssäni kirjoittajana. Kyse on siitä, mitä teen tällä tietoisuudella ja niillä epämukavilla tuntemuksilla, joita tämä tietoisuus aiheuttaa.

Kirjoittaja

Tuija Saresma

FT Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän tarkastelee Koneen Säätiön kokeneen tutkijan hankkeessaan Kulkemisen ja kuulumisen kertomukset (KulKu) maahan- ja maastamuuttoon liittyviä kokemuksia. Saresma myös johtaa Koneen säätiön rahoittamaa monitieteistä tutkimushanketta Kuulumisen kulttuurisuus – kiinnittymisen affektiivisuus ja materiaalisuus (2015–2017).

Kuva: Marleena Stolp

Koko Hubara

Koko Hubara on Ruskeat Tytöt -blogin perustaja ja vapaa kirjoittaja. Hän valmistelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamaa Ruskeat Tytöt -esseekokoelmaa, joka tulee ulos helmikuussa 2017.

Kuva: Sanna Kaesmae


Seuraa




Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *